Mittava teos kokoaa ensimmäistä kertaa yhteen itsenäisyytemme ajan kiinnostavinta vakoiluhistoriaa.

Suomen vakoiluun liittynyt toiminta on usein ollut ennen kaikkea vastavakoilua, jonka painopiste on ollut Neuvostoliittoon ja Venäjään liittyvissä uhkissa. Systemaattinen laaja tiedonhankinta sen sijaan on ollut puutteellista. Turvallisuusviranomaistemme salaisella toiminnalla on ollut keskeinen tehtävä laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamisessa.

Vakoileminen kuuluu varmasti vanhimpiin ammatteihin maailmassa. Kaikki arvonsa tuntevat valtiot vakoilevat omien intressiensä tukemiseksi. Kun puhutaan vakoilusta laajassa mielessä, hyvät ja oikeat faktatiedot luovat pohjaa valtiollisille päätöksille. Valtiollinen tiedustelu tapahtuu oikeusvaltioissa budjettivaroin ja lain puitteissa. Vai tapahtuuko kaikki kuitenkaan näin siististi? Muun muassa sitä käsitellään kirjassa.

Suomen valtiollinen kansainvälinen tiedonhankinta on perinteisesti perustunut diplomaattiseen edustukseen maailmalla ja sotilasasiamiesten verkostoitumiseen niihin. Omia tiedusteluagentteja maailmalla on ollut varsin vähän, toisin kuin suurilla mailla. Tietojen vaihtoa on tapahtunut, mutta aina pitäisi olla jotain tarjota, jotta jotain saisi. Ovatko Suomen asiat tältä osin kunnossa, vai ei? Tekniikan nopea kehitys on muuttanut tiedonhankintaa merkittävästi. Miten se on vaikuttanut Suomeen?

Minkälainen on ollut Suomen tiedonhankinnan kokonaisuus itsenäisyyden aikana. Mitkä ovat olleet suomalaisen tiedustelun painopistealueet? Miten turvallisuusviranomaiset selvisivät Suomea kohdanneesta vakavasta suomettumisilmiöstä? Minkälaisia tiedustelukokemuksia löytyy maailmalta?

Tohtori Jukka Seppinen keskittyy teoksessaan tiedusteluhistorian suuriin linjoihin. Katse kohdistuu niin Suomen omiin toimiin kuin merkittäviin kansainvälisiin yhteyksiin.