Lähes 1900 suomalaista sai Saksassa sotilaskoulutusta vuosina 1915–1918, samalla kun Venäjän keisarikunta kävi sotaa Saksaa vastaan. Jääkäriliikkeen tavoitteena oli irrottaa Suomi Venäjästä. Se oli uhkayritys, jonka kohtalo riippui maailmansodan lopputuloksesta. Mitä pidempään sodittiin, sitä raskaampi taakka painoi jääkäreiden hartioita.

Kirja kertoo jääkäreiden vaiheista ja keskittyy heidän henkilökohtaisiin kokemuksiinsa Saksan vuosien aikana. Nuoret sotilaat kirjoittavat syvimmistä tunnoistaan, toivosta ja epätoivosta, pettymyksestä ja ilon hetkistä. Päiväkirjoista ja kirjeistä välittyy joukon tunnelmia ja mielialoja koulutuksessa, rintamalla ja vapaa-aikana. Jääkärit olivat huolissaan kotiväestä ja omaisten kohtalosta. Ilman yhteyttä kotiin moni jääkäri ei olisi jaksanut. Kotiväelle oli tärkeää saada tieto, että lähettäjä oli vielä elossa. Kirjeet kulkivat Saksan ja Suomen välillä salaisten postijärjestelyjen avulla.

Kirja kertoo myös venäläisten jääkäriliikkeeseen kohdistamista vastatoimista sekä jääkäreiden asemasta Suomessa maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Venäläisittäin tarkasteltuna jääkäriliikkeen toiminta oli maanpetoksellista toimintaa, mutta kotimaan viranomaisten mielestä tuossa vaiheessa jo puolilaillista. Pfadfinder-kurssilaisten hajaantumisen, Saksassa vankileireille joutuneiden jääkäreiden ja viimeisenä kotiin palanneiden miesten osalta kirja sisältää myös historiantutkimukselle uutta tietoa.

Jääkäripalvelus oli raskasta. Rintamalla kärsityt tappiot ja epäily siitä, taisteltiinko lopulta Saksan vai Suomen puolesta vaikuttivat siihen, että kaikki jääkärit eivät kestäneet henkistä painetta.