1920- ja 1930-luvulla suomenhevonen eli murrosaikaa, jossa nuorelle rodulle etsittiin suuntaviivoja tulevaisuutta ajatellen. Kansakunnalla oli palava tarve ns. peltohevoselle, joka olisi apuna talon töissä kaikkina vuodenaikoina. Toisaalta palo raviurheilun kehittämiseen oli suurta ja samalla kaavailtiin suomenhevosesta myös ratsua erityisesti armeijan käyttöön. Hevonen oli edelleen myös tärkeä kuljetusväline niin henkilökuljetuksissa kuin teollisuudenkin käytössä.

Kantakirja jaettiinkin kahteen osaan: raskaammat työhevoset sekä kevytmuotoiset hevoset. Lehtien sivuilla käytiin keskustelua siitä, millaisia hevosia tarvitsemme ja millaiseen käyttöön - ja miten hevosiamme tulisi arvioida esimerkiksi näyttelyissä.

Tämä kirja jatkaa "110 kertomusta suomenhevosesta"-kirjan jalanjäljillä siirtyen askeleen lähemmäksi nykypäivää. Kirja luo aikalaistekstien kautta mielikuvan siitä, miten suomenhevonen ja suomenhevosjalostus koettiin maailmansotien välisessä Suomessa.