Tutkimuksen kohteena ovat Helsingissä toimineen, vasemmistoälymystöksi itsensä nimenneen ryhmän identiteettiprosessit 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Ryhmään kuului niin kulttuurikriitikoita ja toimittajia (Jarno Pennanen, Raoul Palmgren, Helmer Adler ja Maija Savutie) kirjailijoita (Arvo Turtiainen ja Elvi Sinervo) sekä myös politiikassa toimineita (Kaisu-Mirjami Rydberg, Cay Sundström ja Mauri Ryömä). 1930-luvulla ryhmä toimi SDP:n järjestöissä, sodan jälkeen SKDL:ssä ja SKP:ssä.

Tutkimuksen aikaikkunaan sijoittuvat intellektuelliksi valmistautuminen, 1930-luvun kiihkeän toiminnan vaihe, Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin kohteena oleminen, oikeudenkäynnit, vankeus ja sodan jälkeinen uusi vaihe välirikkoineen SKP:n kanssa. Erityistä huomiota kohdistetaan tutkittujen henkilökohtaisiin kokemuksiin, heidän tunteidensa osuuteen identiteettiprosessissa sekä siihen, mitä henkinen yhteys länsimaisen intellektuelleihin ja näiden traditioon heille merkitsi.

Intellektuelli-identiteetin pohdinnalla oli vasemmistoälymystölle paitsi suuri henkilökohtainen, myös yleisempi merkitys. Kysymys intellektuellien identiteetistä nivoutui kirjailijan tehtävästä ja poliittisuudesta käytyihin kiistoihin. Se liittyi myös aikakauden luokkakysymyksiin, erityisesti työväenluokan ja ylempää yhteiskunnasta tulleiden intellektuellien toisinaan ongelmalliseen suhteeseen. Vasemmistoälymystön hankalaa asemaa kuvaa se, että SDP:ssä he edustivat liian jyrkkää marxilaisuutta, mutta SKP:ssä taas pikkuporvarillista ja individualistista asennetta. He putosivat luokkien väliin ja jäivät marginaaliin, kuten monet länsimaiset kollegansa samoina aikoina.