Taidehistorian väitöskirja paneutuu "kutomataiteen renessanssiin" maailmansotien välisenä aikana ja pohtii menestyneen ja arvostetun tekstiilitaiteen asemaa suhteessa funktionalismin läpimurtoon. Se kyseenalaistaa tekstiilitaiteen aineiston perusteella käsityksen Suomen taideteollisuuden hitaasta nykyaikaistumisesta ja haastaa käsityö ja teollisuuden vastakkainasettelulle perustuvan ajatuksen muotoilun modernismista. Tutkimuksessa keskusteluja taideteollisuuden nykyaikaistumisesta, joissa tekstiilitaide ja erityisesti ryijyt joutuivat toisinaan hankaliin asemiin, tulkitaan valtakamppailuina muotoutumassa olevalla kentällä.

Suomalainen ryijyperinne nostettiin 1920-luvulla nuoren valtion omaperäisen kulttuurin symboliksi. Väitöskirja tutkii niin sanotun taideryijyn kehitystä ja käsin kudonnan merkityksiä sekä kansallisessa viitekehyksessä että yhteydessä kansainvälisiin tapahtumiin. Se kiinnittää huomiota käsiteollisen tekstiilituotannon vahvuuksiin ja koulutettujen tekstiilitaiteilijoiden toimintaan sen parissa. Tutkimus tuo uusia piirteitä kuvaan suomalaisisista tekstiilitaiteilijoista nostamalla esiin heidän toimintansa yrittäjinä oman kutomon tai suunnittelutoimiston puitteissa sekä osoittamalla heidän moninaiset yhteytensä kasvavaan käsityöharrastukseen.