"Hän sanoi: 'Ole kiltti, laitakko tuolin mun tähän ohimolle ja hyppäät täysillä päälle.' Ojensin kaikki oikean käden sormeni häntä kohti, kämmeneni, silitykseni. Missä me kohtaamme? Kosketin, rastoja karvaisia. Tunteet olivat pinnasta auki."

Timo Harjun toinen kokoelma suuntaa muutaman vuoden takaisen esikoisen tavoin teemoihin ja tunteisiin, joita runoissa – ja oikeastaan muuallakaan – harvoin käsitellään. Teoksessa on intiimejä perherunoja, "hoivaharjoituksia" ja laaja lähisuhdeväkivaltaan pureutuva jakso; kokoelman päättää upea pitkä runo lähtemisestä: "Älä karkaa enää. / Lähde itseäsi kohti. / Lähde minun kanssani." Harju on kiinnostunut runojen kyvystä paljastaa, mutta myös parantaa, "siitä, miten monella tavalla runo voi hoivata". Tässä runo tulee lähelle terapiaa, muttei kumminkaan samaistu siihen: runolla vain on kyky moninaiseen läsnä- ja lähelläoloon, ja se pystyy joskus antamaan äänen muutoin täysin mykällekin kokemukselle. Kaikenhymyisten runoissa suora ja vilpitön puhe ja tunteiden vereslihaisuus yhdistyvät verbaaliseen hillittömyyteen tavalla, joka hakee vertaistaan Maila Pylkkösen runoudesta tai äskeisemmin Janne Kortteisen esikoiskirjasta.

Timo Harjun esikoisrunokokoelma Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (ntamo 2009), joka nojaa runoilijan kokemuksiin sivarina vanhainkodissa, sai poikkeuksellisen vastaanoton: reaktioiden kirjo ulottui Jukka Petäjän surullisenkuuluisan "nippukritiikin" (Helsingin Sanomat 19.10.2009) dissauksesta Kritiikin kannukset -palkintoon. Se on edelleen myös ntamon koko historian myydyin teos.