Eino Leino (1878-1926) kirjoitti kolme tarinaa viime vuosisadan alkupuolella - aikana, jota pidetään Leinon parhaimpana kautena: Mesikämmen (joulutarina vanhoille ja nuorille) v. 1914, Musti (eläintarina) v. 1916 sekä Ahven ja kultakalat (tarina syvyyksistä) v. 1918. Kaikki kolme teosta ovat kirjailijan oman elämän syvällisiä kuvauksia, eivätkä varsinaisia eläintarinoita. Leino seurasi tiiviisti aikaansa ja ajan taiteellisia virtauksia. Tuona uusromantiikan aikakautena kirjallisuudessa korostui tunteen ja mielikuvien rooli. Tästä syystä myös runous oli Leinolle tärkeä kanava, koska se antoi mielikuvien luomiseen eniten tilaa. Nietzschen mukaan viime vuosisadan alun modernismiin kuului vertauskuvallinen unenomainen esitystapa. Kaikki kolme Leinon teosta sisältävät unenomaisuutta, ajan häivyttämistä sekä vertauskuvallisuutta.

Mesikämmen kertoo karhusta, joka päätyy sirkukseen temppuilemaan. Hän hyväksyy sen mukanaan tuoman elämäntavan, mutta ei pidä vankina olemisesta, vaan kaipaa vapautta. Viimein hänelle koittaa siihen mahdollisuus, ja hän taistelee itsensä vapaaksi palaten synnyinseudulleen. Mutta häntäpä ei otetakaan siellä vastaan, kuten hän oli olettanut.

Teos kuvaa vertauskuvallisesti Leinon omaa taiteilijan kohtaloa, jossa hän on saavuttanut paljon, suurella hinnalla - mutta kadottanut samalla kaipaamansa vapauden. Ja vaikka hän pohtii elämän tarkoitusta, hän uskoo löytävänsä taas onnellisuuden ja vapauden, kunhan pääsee kotiin, jossa kukaan ei kysele kuka hän on, eikä vaadi häntä tilille elämänvaiheistaan. Mesikämmentä Leino itse piti yhtenä parhaimpana ja persoonallisimpana teoksenaan.
Kannen valokuva: Ville Heikkinen/vastavalo.net
Äänikirja sisältää yhden mp3-cd -levyt kotelossaan.